Viime yönä en saanut unta. Iski oikein kunnon masennus-aallon päällensä. Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle.

 Murkku on murkku. Taistelen esikoisen kanssa murkun asioista. Siis esikoinen vastaan minä. Olen niiiiiiin, niiiiiiiiiiiin paska ja huono äiti, kun en meinannut päästää murkkua (nyt 16v) asumaan soluasuntoon läheiseen kaupunkiin opiskelun alkaessa ammattikoulussa. Olen huono äiti, kun teetän murkulla kaikki (ihan kaikki) kotityöt. Murkun hommia on siis tyhjentää astianpesukone ja viedä kompostiämpäri. Pitää huoneensa ja toinen, käyttämänsä wc siistinä. Olen tosi surkea äiti, kun syytän adhd:tä, vaikka vika on minussa, siis äidissä. Tässä(-kin) kohtaa hakkaan päätäni seinään. Siis esikoinen on nyt sitä mieltä, että murkulla ei ole yhtään mitään sairautta. Vain paska-huono äiti. Argh. Esikoisen isä oli todella hyvä puhumaan ja huomaan esikoisen perineen nämä lahjat. Isänsä (ja nyt lapsi) puhuu vaikka valkoisen mustaksi. Minä, joka pidän itseäni verbaalisesti lahjakkaana, jään toiseksi. Enkä millään pysty laittamaan esikoiselle vastaan. En pysty, koska voisin loukata (ihan sama kuinka minua loukataan). Sitä paitsi esikoinen on menossa naimisiin, en halua pilata häitään. Argh.

Isompi pieni, siis nyt jo 7v, aloittaa koulun ensi viikolla. Nyt pitäisi saada ratkaistua miten saan isän (ja mumman+paapan) ymmärtämään kuinka tärkeää nukkuminen ja oikeanlainen ravinto on koululaiselle. Ja siis ihan kaikille, mutta etenkin koululaiselle. Pienet tuli isältään sunnuntaina ja vein heidät eilen (ma) hoitoon. Voi sitä itkua ja kitinää. Molemmat niin tosi väsyneitä. Ruokana oli ollut taas pelkkiä herkkuja (ja perunaa, tietty. RANSKALAISIA!!! kun lapsille ei muu kelpaa, huoh), ja iltaisin oltiin valvottu, että isi saa aamulla nukkua pitempään.... Ja minä taas vajaan kaksi viikkoa yritän saada rytmejä kohdalleen, kunnes koittaa taas isä-vkonloppu. 

Itse olen määräaikaisella kuntoutustuella (ent. sairaseläke), se loppuu tämän kuukauden lopussa. On kolme viikkoa aikaa löytää työpaikka, joka palkkaa tämmöisen raajarikon. Tai sitten on lähdettävä opiskelemaan. Mutta kun minulla ei ole siihen varaa!! Esikoinen siis sai tahtonsa läpi ja murkku muuttaa. Kaikki rahani menevät siis sinne (mitkä hemmetin rahat??) ja ahdistaa se kirjojenkin ostaminen. Mä en ala, mä en jaksa... Selkä siis on aivan paska edelleen, työkokeilupaikassa en saanut jatkaa, vaikka kaikki osapuolet tykkäsivät. Työkaverit, työnantaja, asukkaat ja minä. Mutta kun.. Mutta kun siellä tarvitaan miespuolinen työntekijä kesällä kuolleen tilalle ja terve ihminen tietenkin. Tunnen itseni niiiiiiiiiiin hyödyttömäksi. Ja huonoksi. Ja köyhäksi.

Mulla ei riitä energia yhtään mihinkään. Pitäisi soittaa lääkäriaikaakin, lopetin yhden lääkkeen (mieliala-hermosärkylääke), kun painoni vain nouseeeeee. Oli pakko ostaa tulevia (esikoisen) häitä varten uusi mekko, ja kyllä oli kamala olla sovituskopissa. Mitkään entiset vaatteet ei tahdo sopia päälle. Eikä siis sovikaan. Eikä ole siis rahaa ostaa uusia. Enkä halua olla lihava!!!

Minä en jaksa. Tuntuu, että  mua revitään nyt joka suuntaan ja minä en jaksa.

En vaan jaksa.

Mutta ei, ei minulla ole itsetuhoisia ajatuksia, minä vain en jaksa. Vajoan taas sinne kuilun pohjalle. Eikä tämä johdu sen lääkkeen lopetuksesta, vasta pari päivää olen ollut ilman.

En jaksa edes tarkistaa kirjoitusvirheitä, yrittäkää ymmärtää.

Parempaa loppukesää teille, ihanat lukijani!

 

Ei se ollu yhtään paha! Puoli kahdeksan olin osastolla, neuloin siinä sitten sukkaa ajankuluksi. Kipulääkärini tuli käymään ja kyseli kuulumisia, ihana ihminen! Huikkasi sitten pois lähtiessään, että nähdään iltapäivällä, jos ollaan hengissä. Kylläpä olikin kannustavaa ;) Mutta hän onkin huumorimiehiä. Kysyi onko piikitykselle esteitä; flunssaa, kuppaa, tubia tai sellaista, heh. Tämä lääkäri on cp-vammastaan huolimatta todella terävä lääkäri, kaupungin paras, olen kuullut. Ja olen erittäin paljon samaa mieltä. Piikin laittanut anestesialääkäri oli myöskin huippu tyyppi. Luki papereitani huolella ja tosiaan perehtyi niihin. Hän pyysi osaston lääkäriä laittamaan lähetteen uuteen magneettikuvaan, josko siellä selässä on vielä jotain. Vaikka todennäköisesti ei ole, mutta tutkitaan nyt kunnolla (kuulin, kun tämä lääkäri saneli: näinkin vähän ikää ja täysin työkyvytön). Hermovaurio on ja pysyy, todennäköisesti tämä kipupiikkikään ei auta särkyihin, mutta olipa todella ihana nähdä asialleen paneutuneita lääkäreitä. Niin ja kokea tuokin epiduraaali, en siis ole yhdessäkään synnytyksessäni sitä saanut.. Kun ei ole ehditty antaa.

Piikin sain puoli kymmenen maissa, hetki minua seurattiin siellä heräämössä ja sitten pääsin takaisin osastolle. Sain heti kahvia, oikein kaksi kuppia! Olinkin ravinnotta illasta asti. Puoli kaksi pääsin kotiin. Siinä vaiheessa puudutus alkoi pikkuhiljaa lähtemään pois ja oli todella tuskainen olo. Selkäänhän siis laitettiin myös kortisonia, jonka vaikutus alkaa vasta muutaman päivän kuluttua. Olen napsinut särkylääkettä, mutta edelleen on inhottava olla, selkää on selvästi rassattu! Tuskanhiki on päällä koko ajan. Eilen menin ajoissa nukkumaan, mutta olen nykyään nukkunut tosi huonosti, niin viime yönäkin. Asiaa ei parantanut kuopuksen läsnäolo sängyssäni.. Meinasin muuten nukahtaa sinne heräämöön, kun odottelin lääkäriä piikittämään :D Vaikka mun piti olla kauhean peloissani. En saanut edes mitään rauhoittavaa. En oikeasti osannut sitten pelätä, henkilökunta oli aivan mahtavaa ja lääkäri ihana (joko sanoin, että molemmat tänään tapaamani lääkärit olivat ihania???).

Nyt painun pehkuihin, toivottavasti huomenna on parempi päivä.

Tänään on ollut taas oikein rääkypäivä. Vaikka luulin jo, että olen pahimman yli päässyt. Ehkä jollakin tavalla osasin kuitenkin odottaa tämän rakkaustarinan loppuvan, silti se satuttaa.

Tänään olin kirkossa. En ole uskossa, olen eronnut kirkosta jo yli kymmenen vuotta sitten. Papin puhe itketti, kun hän puhui naimisiin menneestä parista. Tiedättehän: toisianne rakastakaa ja anteeksi antakaa...

Kirkon penkillä istuin ja nieleskelin itkua...

 

Huomenna sairaalaan kipupiikille. Sekin jännittää.

 

 

 

Olin tänään siellä kutu-polin lääkärillä. Hän oli sitten loppujen lopuksi sitä mieltä, että ehkä minut kuitenkin kannattaa (eläkevakuutusyhtiön mielestä siis) vielä uudelleen kouluttaa. Ja että kykenisin vielä johonkin työhön. Lääkärillä oli myös hallussaan psykologin tutkimusten tulokset. Minähän kävin psykologilla kahdesti, oli muistitestejä ja päässälaskua ja musteläiskätestiä ym. Varovasti kysyin lääkäriltä, että mitä niistä ilmeni. Pahinta pelkäsin, olen ollut sitä mieltä, että minulla on kroonistunut raskaus- ja imetysajan dementia. No, ei ollut. Vaan olin selvinnyt testeistä huomattavasti keskivertoa paremmin!! Ja senkin puolesta olisin kyvykäs opiskelemaan. Vaikka en tiedä haluanko. En halua ainakaan koulunpenkille moneksi vuodeksi, enkä ehkä kykenisi istumaankaan pitkiä aikoja kerrallaan. Ainakaan vielä, tässä kunnossa.  

En siis muuten soittanut sinne lastenvalvojalle. Kerron tästä(kin) tapauksesta kyllä, kunhan taas jossain vaiheessa tapaamme tai laitan sähköpostia. Mehän varmaan tavataan nimenomaan näiden pienten takia. Tai sen takia, että iskä soittelee lastenvalvojalle aina, kun meillä on jotain ongelmia. Minä en ole soitellut kuin ihan muutaman kerran. (Tai olenpas yrittänyt, mutta tämä lastenvalvoja on niin kiireinen ja häntä on hankala saada kiinni.) Viimeksi siitä kumisaappaiden heitosta ja sitä ennen jostain huorittelusta pihallani lasten kuullen. Eikun viimeksi viime viikolla, kun pienten olisi pitäny päästä yhteen juttuun mukaan (siis iskä pyysi), enkä päästänyt. Soitin sitten samantien lastenvalvojalle ja sanoin itse, että lapset ei sinne mene, minä kielsin. Myös lastenvalvoja oli sitä mieltä, ettei tarvitse päästää. Silloin kerroin, että on tullut taas näitä "iskä kielsi kertomasta" -juttuja. Iskähän kielsi jyrkästi (tapaamisessa lastenvalvojan luona), ettei mitään ole ikinä koskaan kielletty kertomasta...

Olen ottanut jo iltalääkkeet, joten pientä sekavuutta on ehkä havaittavissa. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa, kirjaimet tuppaa mennä ihan sekaisin. Täytynee laittaa talo yökuntoon ja mennä nukkumaan.    

Pienet olivat isällään ja tulivat tänään kotiin. Viisivuotias oli nukkumaan mennessään hyvin, hyvin "outo". "Äiti, mä rakastan sua ihan hirveän paljon, niin että sisälle sattuu." Yleensä tämä samainen lapsi on enemmänkin negatiivisella päällä kotiin tullessaan. No, pienin kiukutteli kyllä senkin edestä. Mutta tämä 5v, huoh. Kertoi sitten hetken päästä, että iskä aina käskee valehtelemaan, eikä hän haluaisi. Tästä on ennenkin ollut puhetta että iskä sanoo, ettei äidille saa jotain juttuja kertoa. Nyt ei saanut kertoa, että 5v oli autossa ilman turvavöitä!!! Kun iskä ja serkkukin (jo aikamies, 5v:n kummisetä) oli. Pienet siis tuotiin tämän serkun pakettiautolla. Minä sanoin, että no, jos siinä autossa ei ollut turvavöitä. Oli siinä, muttei me käytetä niitä!!!

Mitä hemmettiä teen? Lastenvalvoja on lomalla kolme viikkoa, sijainen on, mutta luulen, ettei hän tiedä tästä koko meidän sotkusta mitään. Siis lasten isä soittelee harva se viikko lastenvalvojalle ja kertoilee satuja. Näistä olimmekin tässä joku aika sitten lastenvalvojan luona puhumassa, kun minä otin sinne yhteyttä. Vaadin valvottuja lasten vaihtoja (haku ja tuonti), koska yhden kerran lasten isä heitti kuopuksen kumisaappaat melkein mun ja pienimmän päälle.. Sovittiin, että isä hakee lapset hoitopaikasta ja palauttaa ne pihaan niin, että minä olen sisällä ja isä ei tule sisälle.

Pari viikkoa sitten pienempi lapsi kertoi olleensa yökylässä siellä isän naapurissa. Minä kysyin sitten asiaa 5v:ltä. Hän kauhistui ja sanoi pikkusiskolle, ettei sitä saanut mennä kertomaan äidille! Ja myöhemmin 5v kertoi pienimmän itkeneen illalla, kun olisi halunnut sieltä naapurista pois. Mutta naapurin täti ei päästänyt... 

Mitä mä nyt teen? Odotan kolme viikkoa ja soitan lastenvalvojalle? Soitan sijaiselle ja kerron tämän koko hemmetin sotkun alkaen sieltä viiden-kuuden vuoden takaa? Vai annanko asian olla ja joskus pienet vielä kuolee jossain tapaturmassa, joka olisi ollut estettävissä? Muistan ja tiedän, että se paskapää hurjastelee, joskus kun mentiin Vaasan Avokkiin (ensi- ja turvakotien avopalvelupiste), se päästeli moottoritiellä niin lujaa kun sen autolla pääsi. Varsinkin kiukkuisena se tekee mitä hullumpia juttuja.. Kaahaa. Varmaan myös lapset kyydissä.

Ja se meinaa saavansa lapset ittelleen. Yritää aivopestä lapsia mua vastaan. Nytkin 5v kertoi iskän sanoneen, että äiti on se joka valehtelee. Ja 5v sanoi tietävänsä, ettei äiti koskaan valehtele! Varjele mua jäämästä mistään valkoisesta valheesta kiinni!!  

Miten noista pienistä voi kasvaa hyviä ihmisiä? Miten voin sanoa, että iskä tekee asioita väärin. Mitä minä sanon lapselle? Sanoin kyllä, että iskänkään ei saisi valehdella. Sanoin, että aikuiset on joskus hieman tyhmiä. Lapsi kysyi, että onko lapset sitten joskus tyhmiä. Kerron, että lapset eivät tiedä kaikkia asioita (kuten Marikki; otti äidin silkkisen kylpytakin, kun halusi olla prinsessa ja pelastaa Liisan/Mooseksen Niilistä, mutta äiti ei oikein tykäänyt kun tämä kaunis silkkinen kylpytakki kastui.. Marikkia siis luettiin juuri iltasaduksi.), vaan tekevät joskus vähän tyhmiä asioita tietämättömyyttään. Mutta että aikuisten pitäisi jo tietää, koska ovat niin vanhoja.

Miten saan nämä lapset kasvatettua kunnon ihmisiksi?? Ei pelkkä esimerkkinä oleminen taida enää ihan riittää..

Mitä minä teen?

Siis siitä entisestä.

Vaan ihan minä-minä juttua. Leikkauksen jälkeen siis jäin odottelemaan aikoja kuntoutus- ja kipupolille. Menin käymään työterveyslääkärillä ja sittenhän alkoi tapahtumaan. Työterveyslääkäri kyseli minulta, missä menevät lähetteeni. Sanoin etten tiedä. Lääkäripä otti puhelimen ja alkoi oikein soittelurumban.

Kuntoutuspoli= eh, odotamme kipupolikäyntiä ensin, ennenkuin lähete otetaan edes jonoon.

Kipupoli= voi, voi, kun meillä on täällä lääkäri vain kahtena päivänä viikossa ja jono on piiiitkä. Minä olisin päässyt kipupolille vasta vuoden päästä kesällä!! Siis ajatelkaa, vasta ensi vuonna!!

No, tomera lääkäri soitteli tälle kipupolin lääkärille (tai siis hänen yksityisvastaanotoilleen) ja varasi minulle ensimmäisen vapaan ajan, joka oli tällä viikolla. Ja taas lääkäri soitti kutu-polille, nostatti lähetteeni sihteerin pöydälle ja kuntoutustutkimuksen on aloitettu vajaa kaksi viikkoa sitten. Miten hyvää palvelua ja miten asiat saatiinkaan sujumaan! 

Pääsin siis kutu-polin hoiviin, nyt on käyty psykologin testeissä, sos.hoitajalla, kutoutushoitajalla (tai ohjaajalla, mikä se oli) ja vielä on aika lääkärille ja sain myös lähetteen psykiatrille. Masennusta havaittavissa. Minä itse olen esittänyt toiveen päästä a) työkokeiluun, b) ammatinvalintatesteihin, c) uudelleenkoulutukseen. Olen ollut sitä mieltä, että kyllä minä vielä jotain työtä teen. Mutta kukaan ei ole ollut kanssani samaa mieltä. Tämä kipupolin lääkärikin kysyi vain, mitä luulen pystyväni tekemään... 

Kipupolin lääkäri oli aivan ihana! Vaihdettiin hermosärkylääke Lyrica toiseen, sain siitä ilmaisen näytepakkauksen, testataan toimiiko se paremmin. Sain myös Noritrenia. Lääkäri sanoi, että saisin sen avulla nukuttua paremmin. Ei minulla mitään univaikeuksia ole (paitsi kuopuksen takia).  Lääkeselosteesta huomasin, että se on tarkoitettu depression hoitoon. Nostaa se kyllä kipukynnystäkin, että ehkä lääkäri lähinnä sitä tarkoitti. Lääkäri laittoi myös lähetteen kipuepiduraalipuudutuksen laittoon. Onko kellään siitä mitään tietoa? "Kuukle" ei tienny paljon mitään. Vain sen huolestuttavan tiedon, että se auttaa parhaiten, jos se laitetaan muutaman kuukauden sisällä kipujen alkamisesta. Minullahan tätä on ollut jo pitkästi yli vuoden. Se piikki auttaa parhaimmillaan puolikin vuotta. Ehkä pääsen piikille jo ensi viikolla, tai kuitenkin viimeistään kesäkuun alussa.

Rahatilanne näyttää huolestuttavalta. Kesäkuu on "tuloton", koska joudun hakeutumaan työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi siihen asti, että saan sen eläkkeen/kuntoutustuen. Ansiosidonnaista siis siis vasta heinäkuun puolessa välissä, noin, koska päivärahahakemushan täytetään koko kuukaudelta ensin, ennenkuin sen voi lähettää. Vai olenko väärässä, onko kellään parempaa tietoa??? Murkulla on rippijuhlat kesäkuun alussa, joten voi, voi. Mistä hitosta taion kaikki tarjottavat ja vaatteet ja kengät (murkulle) jne. Minä ja pienet varmaankin pärjätään olemassa olevilla vaatteilla ja kengillä, mutta murkku..

Mutta murehdin tuota sitten lähempänä. Vielähän tässä on pari- kolme viikkoa aikaa.

Esikoisen kanssa "mesetimme" eilen. Hän keksi minulle parikin työtä, jota voisin kokeilla. Vähällä opiskelulla tai oppisopimuskoulutuksena. Se nosti mielialaani kummasti. Muutenkin näyttää valoisammalta, kun sain nuo kutu-tutkimukset jo näinkin pian käyntiin. Ihmissuhdesotkut minua nyt ehkä eniten rassaa. Onneksi se uusi lääke auttaa kuitenkin siihen hermosärkyyn. Särkyä ei juuri ole, vain tuo puutuneisuus jalkaterässä.

Kai se on sitten lopullista nyt. Ei meillä mitään suurempaa riitaa ollut, mutta sanoisinko pieniä näkemyseroja asioista... Surettaa kovasti!

Pienimmällä on korvatulehdus, pienten isän kanssa on koko ajan jotain kädenvääntöä pienten asioista. Itse kuljen kuntoutustutkimuksissa ja tuntuu, että masennus pääsee taas valloilleen. Onneksi pääsen myös psykologin puheille. Murkku on murkku. Yleisesti ottaen hänen kanssaan on nyt seesteisempää kuin talvella.

Lähden valmistautumaan kipupoli-käyntiin, en voi viedä pieniä mihinkään, joten joudun ottamaan koko revohkan mukaan. Illalla vielä eskariin tutustuminen. Mua rasittaa...

Eipä jouda suremaan. Olo on turtunut. Ei itketä, ei tunnu vielä oikein miltään. Ehkä en ole tajunnut, että se on loppu nyt. Minä en olisi tätä halunnut. En, en, en, en, en, en, en, en!!!!!!!!

 

Keskustelu nti 5v:n kanssa suihkuun mennessä.

5v: Äiti, saanko minä kertoa sulle jotain.

Äiti: Tottakai, mitä nyt?

5v: Saanko minä sanoa, että en tykkää siitä lahjaksi saadusta pyyhkeestä? Kun tämä toinen on parempi.

Äiti: Tietysti saa sanoa. Jos/kun joku ostaa lahjaksi jotain, niin ei voi oikeasti tietää, tykkääkö saaja siitä. Ei sinun tarvitse tästä pyyhkeestä tykätä.

5v: Mutta kaikista iskän ostamista mä tykkään.

Äiti: - - ? ?

5v: Ei iskälle uskalla sanoa jos ei tykkää...

Eromme oli siis väärinkäsityksistä ja itsepäisyydestä johtuvaa. Ja lapsellisesta puhumattomuudesta. Selkäleikkaukseni ja rakastuksen vuorotyöstä johtuvan väsymyksen syytä myöskin, osittain. En jaksa sitä kuitenkaan tässä alkaa enempää selvittämään, kun on jo näinkin kauan mennyt asiasta. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Siltä osin.

Kuten olen kertonut, minua on kosittu jo viime kesänä ja minä vielä varmistukseksi kosin karkauspäivänä. Naimisiin mentäisiin, mutta kun se tulee niin kalliiksi. Minä siis perun häät ja yhteisen hautapaikan (tää on siis, hei, se yks biisi). Mä menettäisin kaikki tuet ja silleen. Eikä sillä muuten mitään niin väliä olis, mutta kun.

Mutta kun mä juuri viime viikolla vein Kelaan eläkepaperit!!! Juuh, sairauspäivät tulee täyteen ja kun en kerran ole työkykyinen, niin se muuttuu määräaikaiseksi kuntoutustueksi, eli hain sekä sairaseläkettä, että myöskin kansaneläkettä.. Ja tunnen itteni ihan miljoona vuotta vanhaksi.. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun olen laiskotellu kotona (lue: ollu äitiys- vanheimpainlomalla, ja hoitovapaalla) niin eläkkeeni jää tosi surkean pieneksi. Sitten kuitenkin saisin asumistukea ja tällä hetkellä saan lasten lapsilisiin yh-korotuksen, mutta ne lähtisi pois jos/kun naimisiin menisimme. Että voi tää olla prkleen hankalaa.

Eikä siinäkään vielä mitään, mutta juurikin tässä tajusin kun soittelin kipupolille ja kuntoutuspolille, että ei minusta koskaan (lue:  k o s k a a n ) tule työkykyistä... Joku lääkäri mainitsi sivulauseessa asiasta ja minä blondi tajusin sen vasta jälkeenpäin. Kävin siis selkäni leikanneen kirurgin vastaanotolla ja hän oli sitä mieltä, että koko leikkaus oli aivan turha, hän leikkasi selkäni "pitkin hampain". Tiesi, ettei siitä ole hyötyä, kun se ehti olla niin kauan kipeä. Että silleen.

Välillä, kun ei ole niin kovin hyvä hetki, niin minusta tuntuu, että minä olen luisumassa johonkin syvään kuoppaan. Välillä saan jalansijan ja pääsen ylöspäin, mutta sitten taas ote kirpoaa ja valun alas, alas, alas. Alhaalla on pimeää ja synkkää..  Yritän taistella, mutta monesti mielen täyttää ajatus, että mitä väliä millään on. Särkee ja kaikki on niin perseestä. Mikään ei vaan huvita. Käsityötkään. Ja se on silloin vakavaa.  E r i t tä i n   v a k a v a a .

Ja tännekin pitää laittaa toi kirjain-tarkastus päälle, on niin paljo pukannu roskakommenttia että.

 

Valtakunnassa kaikki hyvin! En saanut hamekangasta.

Palaan kyllä kertomaan kuinka tähän päädyttiin. Nyt saunan lämmitykseen. Jippii, lapsivapaa viikonloppu ja me kaksi jälleen yhdessä!

Itsehän tuolla edellisessä kirjoitin, että ajoin hänet pois. Minun syytäni se sitten olikin. Kuinka sitä voi olla niin tyhmä, ajattelematon ja ilkeä. Voi prkl.

Olen kirjoittanut, oikein kynällä paperille. Eihän minulla oikeata kirjepaperia enää ole, mutta ihan ruutupaperille vain. Yhden pitkän kirjeen lähetin rakastukselle, mutta loput kirjoitan vain itseäni varten. Vuodatan sinne kaikki tuntemukset ja kaikki mitä mielessä pyörii. Heitän ne sitten takkaan, kunhan ovat täyttäneet tarkoituksensa. Monta, monta sivua on jo täynnä.  

Jos jotain positiivista kertoisin, niin huomenna pääsen piiiitkästä aikaa parturiin ja ainakin väriä vaihdetaan. Onkin jo sen aika. Jospa se piristäisi. Ja pienet menee torstaina jo isälleen, samana päivänä käymme myös lapsenlapseni synttäreillä. Joilla toki piti käydä jo viime viikolla, mutta en uskaltanut ajaa niin pitkää matkaa, vieläkin voi tehdä tiukkaa..  

Pohja vaihtuu samalla, kiitos taas Tuuliviirin Marinella!

Olipas synkkä ja tumma, itse en kovin paljon tykkää, mutta vaihdan taaaas, jahka jaksan etsiä valoisampaa.

 

Oli pakko vaihtaa pohja, nappasin Tuuliviiriltä ensimmäisen vastaan tulevan. Kiitos Tuulivirin Marinella!

 

Ja miten kävi, kun rakastus (EX) kävi. Juttelimme vähän. Mitään selvyyttä ei oikeastaan asioihin tullut.  No, viestittelimme myös hänen lähdettyään ja jossain vaiheessa oletin, että hän voisi vaikka yrittää vielä. Mutta ei kai sittenkään. Minä olisin varmaan vielä valmis yrittämään, koska rakkaus ei ole kadonnut mihinkään. En siis rääkynyt ja roikkunut housun puntissa, vaikka sekin olisi voinut olla mahdollista. Pystyn hillitsemään itseni ja varmaan annan usein aika kylmän kuvan itsestäni. Sisällä voi kiehua ja myrskytä, mutta pysyn tyynenä. Ei sekään ole varmaan hyväksi. Itkin kyllä ja vielä hänen lähdettyäänkin.

Mikä tähän johti. Minun mielestäni tuo minun selkäleikkaus tuli liian yllättäen. Stressasin sillä ja pelkäsin sitä ja jännitin. Sairaalassa kukaan ei kertonut mitään, ei ennen leikkausta, eikä sen jälkeen. En tiedä oikein tarkkaan itsekään, mitä edes leikattiin. Pullistuma (joka oli jo kuivunut?) poistettiin. Ja kun tulin sairaalasta, olin väsynyt, kipeä ja kiukkuinen, hämmentynytkin. Tietysti odotin, että kotona olisi paikat kunnossa ja valmisteluja tehty (sänky korotettu..). Mitään ei ollut valmiina ja jouduin mielestäni liian lujille, koska kotityöt jäivät minulle. Viikonloppuna tulivat minun pienet isänsä luota (ja silloinkin riitelimme puhelimessa, sain taas haukut sieltä) ja rakastuksen ekaluokkalainen. Minä jouduin huolehtimaan syömiset ja muut. Mielestäni olin syystäkin kiukkuinen. Tuli sitten sanottua erinäisiä asioita. Kysyin ihan rakastukselta, että autanko pakkaamaan.. Olin töykeä ja ilkeäkin. Mutta puolustelen vieläkin väsymyksellä ja kaikella. En saanut levätä. Kun miehet sairastaa, niin ne sairastaa kans ja silloin eivät kyllä tee yhtään mitään. Mutta jos äiti on kipeä, niin se tekee (joutuu tekemään) silti kaikki. Koska äidit saavat rauhassa sairastaa ja parantua????

Ex-rakastus on tulossa tänään käymään, hakee vielä viimeisiä tavaroitaan.

Minua pelottaa, että käyttäydyn typerästi, roikun ja itken ja kerjään takaisin. Voi varjelkaa minua tuollaiselta nöyryytykseltä. Miten voisin pysyä tyynenä ja vahvana, käyttäytyä kuin aikuinen. Pelkään, etten pysty. Vai pitäisikö minun rääkyä ja heittäytyä lattialle ulvomaan??

Toivottavasti saan tänään tietää, miksi näin kävi. Mutta haluanko kuulla totuuksia kuitenkaan? Ex-rakastus on kyllä tosi fiksu, ei varmasti syyttele, mutta kuitenkin luen rivien välistä ja teen omia tulkintojani. Varmaan vääriäkin. Olen näiden päivien aikana yrittänyt keksiä miten näin pääsi käymään. Olen keksinyt montakin syytä, eikä mikään niistä ole kovin imarteleva minua kohtaan.

Ajatukset ovat niin sekavat. Minä en ikinä selviä tästä. Mitä pahaa minä olen tehnyt, että elämä taas potkii päähän. Kyllä minä yritän olla hyvä ihminen.

 

Minä en jaksaisi aina olla se vahva ihminen, joka pärjää vaikka mitä tulisi vastaan. Miksi minä en saa olla heikko?? Voi paska, paska, paska....

Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin sitä se myös on.

"Rakastus" jätti minut. Ei kuulemma jaksanut enää. Kaikenlaista pyörii mielessä.

Olo on vähän paskamainen. Minä en ymmärrä.

 

Kyllähän minä selviän tietysti tästäkin. Pahemmastakin olen selvinnyt. Mutta silti.

 

Ekaksi ja lyhyesti: Murkun kanssa on mennyt sen karkailu-episodin jälkeen oikein hienosti. En tiedä mitä lapsi sillä testasi, eikä lapsi itsekään osaa sitä tietenkään sanoa. Terapia on nyt loppu, mutta tälle samalle psykologille on mahdollisuus mennä, jos on tarvetta. Murkun mielestä ei ole, enkä minäkään lasta sinne väkisin vie, jos kotona pärjätään. Hirmuisia raivareita ei ole, Murkun huoneen ovikin on saanut olla joulun jälkeen paikoillaan ;)

Kommentoijille lyhyesti: Minulla ei ole enää vaihtoehtoja, jos siis näitä raivareita tai karkaamisia tulee vielä, niin otan sossuun yhteyttä ja lapsi on sijoitettava pois kotoa. Kamalaa, mutta pakollista. Koko perhe-elämä kärsii Murkun toilailuista ja pienimmät ovat hätää kärsimässä. Murkulla kun on raivotessaan tavoitteena saada pienet heräämään, jos ovat nukkumassa. Nyt tämä kotielämä on sellaista, kuin olen aina toivonut. Arki rullaa tavallisesti ja voi kuinka minäkin nautin siitä! Ette tiedä, normaalia elämää elävät, kuinka se tylsä arki on jotain aivan ruhtinaallista! Nauttikaa siitä! Ja rakastakaa toisianne, se on tärkeää.  Toisaalta, vieläkin minulla on pieni pelko, että tämä tilanne ei ole pysyvää. Että jonakin päivänä taas tapahtuu jotain pahaa tai kamalaa, eihän minulla voi mennä näin hyvin??

Keskuudessamme on kavaltaja, petturi. Oikeasti. Joku, joka vuotaa asioitani/-mme sille paskapää exälle. Olin tiistaina siellä neurokirurgilla, torstaina minulle soitetttiin, että leikkaus on JO ensi maanantaina (eikä puolen vuoden päästä, noin). Se sai asiasta tietää ja aikoi soittaa lastenvalvojalle kysyäkseen, onko sillä oikeus vaatia pieniä itselleen pariksi viikoksi. Tai joksikin epämääräiseksi ajaksi. Minä soitin sille kysyäkseni, ottaako se pienet seuraavalla viikolla, kun rakastus on iltavuorossa. Se rupes vänkäämään pieniä itselleen jo ensi viikoksi. Helpointa tämä minulle on, että asia meni näin. Pienet on siis sillä kaksi viikkoa, tulevat toki minua katsomaan sairaalaan rakastuksen kanssa ja tulevat joksikin aikaa (yöksi) ensi viikonloppuna kotiin. Minulle helpointa sillä aikaa kun pienet ovat poissa ja saan toipua rauhassa, mutta kun minä tiedän mikä helvetti on edessä kun pienet tulevat kotiin. Huh. Pienin ei nuku öitään vaaan huutaa apua ja aitiä ja isosiskoaan. Kuten viimeksi kävi, kun pienet oli sen luona viikonlopun. Menee viikko, ennen kuin saan pienimmän nukkumaan edes jotenkuten omassa sängyssä, muutama yö nukutaan paremmin, kunnes pienet on taas sillä. Ja kun pienet on pitemmän ajan sillä, niin rytmit on menny ihan sekaisin (lapsi 5v: mä saan valvoa niin myöhään ku haluan!! Ja valvon joskus kauemmin ku iskä! Ja iskän luonapa on joka päivä karkkipäivä..) Nuorimmaista syrjitään, hän ei ole mitään. Kuinka minun on paha ja vaikea olla tuon nuorimmaisen takia. Kun tiedän, ettei hän ole oikein onnellinen sen luona. Välillä nuorin sanoo, ettei tahdo mennä isälleen. Teenkö minä väärin lapselle, kun iloisena sanon joka toinen viikko, etä voi kun kivaa, että PÄÄSETTE iskän luo viikonlopuksi...

Mutta nyt tunnustan, että se leikkaus jännittää. Ja on jo kamala ikävä lapsia.. Murkkuhan on kotona koko ajan, mutta pienet... Enkä oikein tiedä jännitänkö leikkausta, vai sitä miten kaikki asiat sujuvat. Pienet lähinnä huolestuttaa. Tämä nyt on taas sekavaa sepustusta, mutta päätäkin särkee jo vissiin kolmatta päivää. Tai neljättä. Tai jotain.  

Vaihdoin nyt kuitenkin pohjan tähänkin blogiin. Kiitos Tuuliviirin Marinellalle. En nyt sitten saa tuota Tuuliviirin nappia tänne siirrettyä. Yritän ensi kerralla, jos vain muistan ;)

 

Murkun kanssa ongelmia edelleen.

Lyhyesti tällä kertaa.

Lapsi karkailee. Oikeastaan on karannut vasta kaksi kertaa kotoa pois. Saman päivän aikana. Ensin ehti tulla kotiin, ennenkuin minä edes oikeasti huolestuin. Oli tunnin pois. Kun en kai mielestään reagoinut oikein tms. karkasi uudelleen.

Löytyi neljän tunnin päästä isänsä luota, parin kilometrin päästä. Ei olisi halunnut tulla takaisin tänne kotiin. Puhuin vain isänsä kanssa ja isä sanoi, että lapsi ei oikein tahdo tulla takaisin. Minä sanoin, että isän on tuotava, vaikka väkisin, koska minä en pääse hakemaan (pienet nukkuivat ja olin yksin kotona).

Minkä takia minun pitää olla aina se määräilevä vanhempi??? Se, jonka syyksi asiat voi laittaa???

Murkku on saanut taas näitä megaraivareita. Ja on varastanut rahaa, mutta kun olen asian huomannut, niin on palauttanut rahat. Yleensä pidän rahani piilossa, mutta pari kertaa on jäänyt rahakukkaroni esille.

Raivarin jälkeen karkasikin. Mutta se raivari johtui jostain muusta, jota en tiedä. Oli ollut siskonsa luona yö-kylässä ja kun sieltä kotiutui, oli tosi pahalla tuulella. 

Mitä oikein teen? Koska raivotessaan murkku pelottaa myös pikkusiskojaan. Onko ainoa vaihtoehto häätää murkku kotoa pois? Johonkin laitokseen?

Minä en pysty hillitsemään/hallitsemaan Murkun raivareita. Terapiankin tämä pikku terroristi jätti kesken, koska ei vaan halua käydä siellä...

Karkaamisia seuraavina päivinä (nyt kolmas menossa) lapsi on oikea enkeli, siivosi huoneensa, teki mitä pyydettiin (se taas ei ole paljon se), käyttäytyi ihmismäisesti jne. Mutta kauanko tätä taas kestää????

Ensinnä vastaan M.A:lle noista Murkun raivareista.

Olen yrittänyt muistella Murkkua pienenä ja Murkun käyttäytymistä silloin. En muista, että Murkulla olisi pienempänä ollut hallitsemattomia raivareita. Käytös muuten ei vaan ollut normaalia. Murkun ollessa noin 4-5 v. ajattelin hänen olevan jotenkin erilainen. Tottelematon, "kuuro", huonosti kasvatettu, ylivilkas, rauhaton, keskittymiskyvytön. Silloin puhuttiin ja kirjoitettiin MBD-lapsista. Yritin Murkkua saada siihen MBD-lapsen muottiin, mutta kaikki "oireet" eivät millään täsmänneet. Kun muusta en tiennyt, niin ajattelin, että antaa olla. Lapsi vain on huonosti kasvatettu. Sitä paitsi hoitopaikassa oli "erityislapsia", Murkkuhan tietysti oppi huonoja tapoja heiltä.. Erityisesti muistan kun hoitopaikan lapsilla oli raivostuttava tapa syljeskellä. Murkku mukana. Siitä oli vaikea päästä eroon, Murkku syljeskeli joka paikassa. Sisällä ja ulkona.. 

Sanoisin Sinulle M.A, että jos vähänkin tuntuu, että lapsesi ei käyttäydy mielestäsi kuin muut, niin ota uudestaan yhteyttä neuvolaan ja pyydä että lapsi pääsee sinne neuvolapsykologille. Tai jos nla-täti suhtautuu asiaan nihkeästi, niin varaa aika perheneuvolaan. Kyllähän omat vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten ja jos he ovat huolissaan lapsestaan (mistä syystä tahansa), niin silloin on apua saatava. Tähän palaan myöhemmin, olen kiukkuinen Murkun tepapeutille. Tai oikeastaan hoitavalle lääkärille, jota emme ole edes nähneet.. 

Jos epäilet, että lapsellasi voisi olla joku käytöshäiriö, niin Perheklubista löytyy vertaistukea ja paljon kaikkea muutakin. Murkun AD/HD paljastui tämän listan avulla (lainaus ADHD Liiton sivulta):

 

"Henkilöllä voi olla:

• sekä tarkkaavaisuushäiriö että ylivilkkautta ja impulsiivisuutta ( AD/HD-C )
• pääasiallisesti tarkkaavaisuushäiriö ( AD/HD-I )
• pääasiallisesti ylivilkkautta ja impulsiivisuutta ( AD/HD-HI )

Tarkkaavaisuushäiriö:

A. Joko (1) tai (2)

(1) Vähintään kuusi seuraavista tarkkaamattomuuden oireista on jatkunut vähintään 6 kuukauden ajan kehitystasoon nähden epäsopivina:

1. jättää usein huomiotta yksityiskohtia tai tekee huolimattomuusvirheitä koulussa, työssä tai muussa toiminnassa.
2. usein toistuvia vaikeuksia keskittyä tehtäviin tai leikkeihin
3. usein ei näytä kuuntelevan suoraan puhuteltaessa.
4. jättää usein seuraamatta ohjeita eikä saa koulu- tai työtehtäviään suoritetuksi (ei johdu vastustuksesta tai siitä ettei ymmärrä ohjeita)
5. usein toistuvia vaikeuksia tehtävien ja toimien järjestämisessä.
6. välttelee usein, inhoaa tai on haluton suorittamaan tehtäviä, jotka vaativat pitkäkestoista henkistä ponnistelua (kuten koulu- ja kotitehtävät)
7. kadottaa usein tehtävissä tai toimissa tarvittavia esineitä (esim. leluja, kyniä, kirjoja, työkaluja)
8. häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
9. unohtaa usein asioita päivittäisissä toiminnoissa.

(2) Vähintään kuusi seuraavista yliaktiivisuuden/impulsiivisuuden oireista on jatkunut vähintään 6 kuukauden ajan kehitystasoon nähden epäsopivina:

Yliaktiivisuus:  

1. liikuttelee usein hermostuneesti käsiään ja jalkojaan tai kiemurtelee istuessaan.
2. poistuu usein paikaltaan luokassa tai muissa tilanteissa, joissa edellytetään paikallaan oloa.
3. juoksentelee tai kiipeilee usein ylettömästi sopimattomissa tilanteissa (nuorilla tai aikuisilla voi rajoittua levottomuuden tunteisiin). 
4. usein toistuvia vaikeuksia leikkiä tai harrastaa mitään rauhallisesti. 
5. on usein "jatkuvasti menossa" tai "käy kuin kone". 
6. puhuu usein ylettömästi. 

Impulsiivisuus:

1. vastailee usein kysymyksiin ennen kuin ne on esitetty.
2. usein toistuvia vaikeuksia odottaa vuoroaan.
3. keskeyttää usein toiset tai on tunkeileva toisia kohtaan (tuppautuu toisten seuraan)

B. Jotkin haittaa aiheuttaneet yliaktiivisuuden/impulsiivisuuden oireet tai tarkkaamattomuuden oireet ovat esiintyneet ennen seitsemän vuoden ikää.

C. Jotakin oireista johtuvaa haittaa ilmenee kahdella tai useammalla elämän alueella (esim. koulussa tai kotona)

D. Selviä todisteita kliinisesti merkittävistä häiriöistä sosiaalisessa, koulutuksellisessa tai ammatillisessa toiminnassa.

E. Oireet eivät ilmene ainoastaan laaja-alaisena kehityshäiriönä, skitsofreniana tai muun psykoottisen häiriön aikana eivätkä ole ennemmin tulkittavissa muuhun mielenterveyden häiriöön (mieliala-, ahdistuneisuus-, dissosiaatio- tai persoonallisuushäiriö) kuuluviksi."

 

En tiedä (vieläkään) mikä Murkun tarkka diagnoosi on, mutta kukaan ei siihen tunnu uskovan, koska Murkulla ei edelleenkään ole niitä oppimishäiriöitä.. Lähes kaikki muut edellisestä listasta löytyykin.

Murkun terapia alkoi ihan hyvin, mutta sitten Murkku kieltäytyi menemästä sinne. Myöhästyi tahallaan junasta, muuten olisin vienyt autolla vaikka väkisin. Ja teki sen kaksi kertaa. Sitten terapeutti otti yhteyttä hoitavaan läkäriin, kysellen mitäs nyt sitten tehdään. Hoitava lääkäri oli sitä mieltä, että jos kerran Murkku on sitä mieltä, ettei hänellä ole mitään ongelmia, eikä hän tarvitse terapiaa, niin ei sitten. Siis terapian voi jättää kesken!!! Ja minä en saanut sanaa suustani. Terapeuttikin oli sitä mieltä, ettei Murkun tarvitse terapiassa kulkea vain sen takia, että äidin mielestä murkulla on ongelmia.. Voi prkl. Nyt sitten Murkku käy toisinaan tämän terapeutin luona, mutta vain muuten juttelemassa, ei terapiassa???

Meillä oli kotona jo välillä paremmin (Murkun kanssa), mutta sitten katosi taas rahaa. Mitäs unohdin lompakkoni keittiön pöydälle. Takavarikoin Murkun puhelimen ja mp3-soittimen. Rahoja ei ole tullut takaisin ja Murkku edelleen raivokkaasti kieltäytyy edes myöntämästä vieneensä rahaa. Viimeksikin kielsi asian, vaikka oli rahatkin palauttanut. Ei silti kuulemma ollut syyllinen. Nyt taisi ehtiä tuhlata rahat, ennen kuin huomasin asian. Tapauksesta on jo kolmisen viikkoa. Isälleenkin kerroin asiasta ja lupasivat pitää rahansa ja "tärkeät tavaransa" tallessa. Isä oli kysynyt Murkulta, että missäs kännykkä. "Kokeilen kuinka kauan pystyn olemaan ilman", vastasi murkku.  

Ovi lähti taas varastoon, kun meinasi karmitkin irrota. Mutta onneksi nyt on rauhallista, on lapsi-vapaa vkonloppu. Rakastus on tämän illan töissä ja vkonlopun hirvimetsällä. Onneksi siis lapset on välillä pois, Rakastus saisi olla täällä kyllä. 

Olisi pitänyt vielä kirjoittaa siitä yhdestä paskapäästä, mutta nyt on takki tyhjä ja siirryn käsitöiden pariin. Niin ja tuosta selästäkin. Kävin siellä magneettikuvauksessa ja maanantaina on lääkäri, kuulee sitten mitä vikaa minusta löytyy. Siis kaiken tiedossa olevan lisäksi. Nyt ainakin meinaa tulla pää kipeäksi kun ajattelen kaikkea paskaa..Ei pysty, jatkuu myöhemmin. 

 

Äsken en saanut tätä kirjoitustani näkymään kunnolla, eikä tämä nytkään oikein häävisti tähän tullut. Mutta en enää jaksa muokkailla tätä. Pärjäilkää :)

Yritin päivittää, mutta kirjoitukset menivät ihan miten sattuu, yritän myöhemmin.

Päätä särkee ja vituttaa, sen verran voin paljastaa.

Tässä yhtenä päivänä jo kirjoittelin tänne pitkän kirjoituksen, mutta tämä murkun romukone tilttas ja kaikki katosi taivaan tuuliin.. Voipi kysyä laulun sanoin; arvaa harmittiko :)

Oma kone ei ole vielä toiminnassa, mutta kiitos rakastuksen, tulee kuntoon ja pysynee jatkossa kunnossa.

Murkun kanssa on ollut hirveitä taisteluja, huh huh. Tämä kuluva viikko on ollut todella rauhallinen, en tiedä mistä johtuu. Uusia "lääkkeitä" raivareihin on löytynyt (rakastuksen vinkkejä).

Ovien paiskominen varoitusten jälkeen: ovi varastoon viikoksi. Toimi. Toimi erittäin hyvin, suosittelen.

Raivarien saaminen ns. tyhjästä: kännykkä jemmaan vuorokaudeksi. Kolmen kerran jälkeen raivarit palautuivat normaaleiksi murrosiän raivareiksi. Tämäkin siis toimi.

Tähän täytyy vielä kertoa, että murkun raivarit eivät ole "normaaleja, murrosikään kuuluvia". Vaan oikein mega-luokan superhyper-raivareita, jotka vain jatkuvat ja jatkuvat. Siis yksi raivari, joka saavuttaessaan huippunsa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Ei siis raivari, joka loppuu aikanaan. Lapsi jumittaa, kuten jumittaa esimerkiksi johonkin muuhunkin ihme-juttuun. Jankuttaa asioista jankuttamisesta päästyäänkin. Yhtään esimerkkiä ei nyt just tule mieleen, tietystikään.

Pienet ovat normaaleja vilkkaita omia itsejään. 5v on kerhossa kahtena päivänä viikossa ja molemmat pienet ovat hoiddossa kahtena päivänä. Isänsä kanssa ei mikään ole hyvin. Siis minulla. Ei se koskaan paremmaksi tunnu muuttuvan.

Rakastuksen kanssa kaikki on paremmin kuin hyvin. Hän on enemmän kuin koskaan olisin osannut toivoakaan! Ajatelkaa, minä löysin sen toivomani täysipäisen ihmisen rinnalleni!! Ja uskokaa pois, osaan arvostaa sitä!

Lapset poistuvat viikonlopuksi, rakastus ja minä "lomailemme" koirien kanssa jossain päin Pohojammaata. Käsitöitä ja lukemista otan mukaan, vaikka rakastus luulee minunkin rämpivän kaksi päivää koirien kanssa sateessa pitkin ja poikin peltoja ;)

Parannan tapani ja kirjoitan tänne useammin. Tuosta murkun hommasta ainakin. Meillä käy nyt kerran viikossa ihana perhetyöntekijä ja hänestä on ollut paljon apua. Minullekin. Hän on enimmäkseen murkun kanssa, mutta olemme menossa myös koko perheellä uimaan ja eräälle laavulle jne. Murkku käy terapiassa, vaikka uhosi muutaman raivarin aikana lopettaa senkin. Myös erityisyytensä murkku nyt kieltää...

Kiitos, kun jaksatte olla mukana ja kysellä mitä kuuluu. Osa lukijoista tuntee minut myös irl ja on ollut mukava saada sähköpostiakin. En ole aina heti vastannut, tämä tietokoneen raato on niiiiiiin rasittava.  

Kaunista syksyistä viikonloppua, pitäkää huolta toisistanne! Ja kun teillä on ne ihanat puolisot, niin kertokaa rakastavanne! Älkää antako harmaan arjen viedä iloa ja hassuttelua elämästänne ja tärkeästä ihmissuhteesta!

Teidän rakastunut ja onnellinen JaanaM

Rakastus on matkalla kotiin!
Maanantai oli pahin päivä, lapset tuntuivat kiukuttelevan ja kaikki meni päin p:tä. Tiistaina alkoi jo elämä voittamaan ja aloin uskomaan, että kyllä tämäkin viikko kuluu joten kuten.
Tänään (keskiviikkona) odottelin koko illan rakastuksen soittavan (en edes halua tietää mitä puhelu Norjasta tänne Suomeen maksaa), usko alkoi jo mennä, kun mitään ei kuulunut. Mutta vihdoin, puhelin soi ja rakastus kertoi soittavansa Suomen puolelta!
Puhe oli tulla perjantaina, mutta ikävä sai sitten hänet palaamaan jo nyt.
Ja minä olin suunnitellut leipovani perjantaina ja tekeväni vielä vaikka mitä...
Mutta ei se mitään, juuri nostin mustikkapiirakan uunista ja nyt sitten yritän päästä nukkumaan(=nukahtaa). Suomi on pitkä maa, odotan rakastusta vasta aamukahville. Sattuupa sopivasti, että pienet menevät juuri huomenna hoitoon.... 
Ihanaa! Ei enää montaa tuntia, jeeeee!!

Olen onnesta sekaisin, siksikin tuo teksti on hieman vaikeaselkoinen?