Murkku on murkku. Taistelen esikoisen kanssa murkun asioista. Siis esikoinen vastaan minä. Olen niiiiiiin, niiiiiiiiiiiin paska ja huono äiti, kun en meinannut päästää murkkua (nyt 16v) asumaan soluasuntoon läheiseen kaupunkiin opiskelun alkaessa ammattikoulussa. Olen huono äiti, kun teetän murkulla kaikki (ihan kaikki) kotityöt. Murkun hommia on siis tyhjentää astianpesukone ja viedä kompostiämpäri. Pitää huoneensa ja toinen, käyttämänsä wc siistinä. Olen tosi surkea äiti, kun syytän adhd:tä, vaikka vika on minussa, siis äidissä. Tässä(-kin) kohtaa hakkaan päätäni seinään. Siis esikoinen on nyt sitä mieltä, että murkulla ei ole yhtään mitään sairautta. Vain paska-huono äiti. Argh. Esikoisen isä oli todella hyvä puhumaan ja huomaan esikoisen perineen nämä lahjat. Isänsä (ja nyt lapsi) puhuu vaikka valkoisen mustaksi. Minä, joka pidän itseäni verbaalisesti lahjakkaana, jään toiseksi. Enkä millään pysty laittamaan esikoiselle vastaan. En pysty, koska voisin loukata (ihan sama kuinka minua loukataan). Sitä paitsi esikoinen on menossa naimisiin, en halua pilata häitään. Argh.

Isompi pieni, siis nyt jo 7v, aloittaa koulun ensi viikolla. Nyt pitäisi saada ratkaistua miten saan isän (ja mumman+paapan) ymmärtämään kuinka tärkeää nukkuminen ja oikeanlainen ravinto on koululaiselle. Ja siis ihan kaikille, mutta etenkin koululaiselle. Pienet tuli isältään sunnuntaina ja vein heidät eilen (ma) hoitoon. Voi sitä itkua ja kitinää. Molemmat niin tosi väsyneitä. Ruokana oli ollut taas pelkkiä herkkuja (ja perunaa, tietty. RANSKALAISIA!!! kun lapsille ei muu kelpaa, huoh), ja iltaisin oltiin valvottu, että isi saa aamulla nukkua pitempään.... Ja minä taas vajaan kaksi viikkoa yritän saada rytmejä kohdalleen, kunnes koittaa taas isä-vkonloppu. 

Itse olen määräaikaisella kuntoutustuella (ent. sairaseläke), se loppuu tämän kuukauden lopussa. On kolme viikkoa aikaa löytää työpaikka, joka palkkaa tämmöisen raajarikon. Tai sitten on lähdettävä opiskelemaan. Mutta kun minulla ei ole siihen varaa!! Esikoinen siis sai tahtonsa läpi ja murkku muuttaa. Kaikki rahani menevät siis sinne (mitkä hemmetin rahat??) ja ahdistaa se kirjojenkin ostaminen. Mä en ala, mä en jaksa... Selkä siis on aivan paska edelleen, työkokeilupaikassa en saanut jatkaa, vaikka kaikki osapuolet tykkäsivät. Työkaverit, työnantaja, asukkaat ja minä. Mutta kun.. Mutta kun siellä tarvitaan miespuolinen työntekijä kesällä kuolleen tilalle ja terve ihminen tietenkin. Tunnen itseni niiiiiiiiiiin hyödyttömäksi. Ja huonoksi. Ja köyhäksi.

Mulla ei riitä energia yhtään mihinkään. Pitäisi soittaa lääkäriaikaakin, lopetin yhden lääkkeen (mieliala-hermosärkylääke), kun painoni vain nouseeeeee. Oli pakko ostaa tulevia (esikoisen) häitä varten uusi mekko, ja kyllä oli kamala olla sovituskopissa. Mitkään entiset vaatteet ei tahdo sopia päälle. Eikä siis sovikaan. Eikä ole siis rahaa ostaa uusia. Enkä halua olla lihava!!!

Minä en jaksa. Tuntuu, että  mua revitään nyt joka suuntaan ja minä en jaksa.

En vaan jaksa.

Mutta ei, ei minulla ole itsetuhoisia ajatuksia, minä vain en jaksa. Vajoan taas sinne kuilun pohjalle. Eikä tämä johdu sen lääkkeen lopetuksesta, vasta pari päivää olen ollut ilman.

En jaksa edes tarkistaa kirjoitusvirheitä, yrittäkää ymmärtää.

Parempaa loppukesää teille, ihanat lukijani!

Piikin sain puoli kymmenen maissa, hetki minua seurattiin siellä heräämössä ja sitten pääsin takaisin osastolle. Sain heti kahvia, oikein kaksi kuppia! Olinkin ravinnotta illasta asti. Puoli kaksi pääsin kotiin. Siinä vaiheessa puudutus alkoi pikkuhiljaa lähtemään pois ja oli todella tuskainen olo. Selkäänhän siis laitettiin myös kortisonia, jonka vaikutus alkaa vasta muutaman päivän kuluttua. Olen napsinut särkylääkettä, mutta edelleen on inhottava olla, selkää on selvästi rassattu! Tuskanhiki on päällä koko ajan. Eilen menin ajoissa nukkumaan, mutta olen nykyään nukkunut tosi huonosti, niin viime yönäkin. Asiaa ei parantanut kuopuksen läsnäolo sängyssäni.. Meinasin muuten nukahtaa sinne heräämöön, kun odottelin lääkäriä piikittämään :D Vaikka mun piti olla kauhean peloissani. En saanut edes mitään rauhoittavaa. En oikeasti osannut sitten pelätä, henkilökunta oli aivan mahtavaa ja lääkäri ihana (joko sanoin, että molemmat tänään tapaamani lääkärit olivat ihania???).

Nyt painun pehkuihin, toivottavasti huomenna on parempi päivä.

Tänään olin kirkossa. En ole uskossa, olen eronnut kirkosta jo yli kymmenen vuotta sitten. Papin puhe itketti, kun hän puhui naimisiin menneestä parista. Tiedättehän: toisianne rakastakaa ja anteeksi antakaa...

Kirkon penkillä istuin ja nieleskelin itkua...

Huomenna sairaalaan kipupiikille. Sekin jännittää.

En siis muuten soittanut sinne lastenvalvojalle. Kerron tästä(kin) tapauksesta kyllä, kunhan taas jossain vaiheessa tapaamme tai laitan sähköpostia. Mehän varmaan tavataan nimenomaan näiden pienten takia. Tai sen takia, että iskä soittelee lastenvalvojalle aina, kun meillä on jotain ongelmia. Minä en ole soitellut kuin ihan muutaman kerran. (Tai olenpas yrittänyt, mutta tämä lastenvalvoja on niin kiireinen ja häntä on hankala saada kiinni.) Viimeksi siitä kumisaappaiden heitosta ja sitä ennen jostain huorittelusta pihallani lasten kuullen. Eikun viimeksi viime viikolla, kun pienten olisi pitäny päästä yhteen juttuun mukaan (siis iskä pyysi), enkä päästänyt. Soitin sitten samantien lastenvalvojalle ja sanoin itse, että lapset ei sinne mene, minä kielsin. Myös lastenvalvoja oli sitä mieltä, ettei tarvitse päästää. Silloin kerroin, että on tullut taas näitä "iskä kielsi kertomasta" -juttuja. Iskähän kielsi jyrkästi (tapaamisessa lastenvalvojan luona), ettei mitään ole ikinä koskaan kielletty kertomasta...

Olen ottanut jo iltalääkkeet, joten pientä sekavuutta on ehkä havaittavissa. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa, kirjaimet tuppaa mennä ihan sekaisin. Täytynee laittaa talo yökuntoon ja mennä nukkumaan.    

Mitä hemmettiä teen? Lastenvalvoja on lomalla kolme viikkoa, sijainen on, mutta luulen, ettei hän tiedä tästä koko meidän sotkusta mitään. Siis lasten isä soittelee harva se viikko lastenvalvojalle ja kertoilee satuja. Näistä olimmekin tässä joku aika sitten lastenvalvojan luona puhumassa, kun minä otin sinne yhteyttä. Vaadin valvottuja lasten vaihtoja (haku ja tuonti), koska yhden kerran lasten isä heitti kuopuksen kumisaappaat melkein mun ja pienimmän päälle.. Sovittiin, että isä hakee lapset hoitopaikasta ja palauttaa ne pihaan niin, että minä olen sisällä ja isä ei tule sisälle.

Pari viikkoa sitten pienempi lapsi kertoi olleensa yökylässä siellä isän naapurissa. Minä kysyin sitten asiaa 5v:ltä. Hän kauhistui ja sanoi pikkusiskolle, ettei sitä saanut mennä kertomaan äidille! Ja myöhemmin 5v kertoi pienimmän itkeneen illalla, kun olisi halunnut sieltä naapurista pois. Mutta naapurin täti ei päästänyt... 

Mitä mä nyt teen? Odotan kolme viikkoa ja soitan lastenvalvojalle? Soitan sijaiselle ja kerron tämän koko hemmetin sotkun alkaen sieltä viiden-kuuden vuoden takaa? Vai annanko asian olla ja joskus pienet vielä kuolee jossain tapaturmassa, joka olisi ollut estettävissä? Muistan ja tiedän, että se paskapää hurjastelee, joskus kun mentiin Vaasan Avokkiin (ensi- ja turvakotien avopalvelupiste), se päästeli moottoritiellä niin lujaa kun sen autolla pääsi. Varsinkin kiukkuisena se tekee mitä hullumpia juttuja.. Kaahaa. Varmaan myös lapset kyydissä.

Ja se meinaa saavansa lapset ittelleen. Yritää aivopestä lapsia mua vastaan. Nytkin 5v kertoi iskän sanoneen, että äiti on se joka valehtelee. Ja 5v sanoi tietävänsä, ettei äiti koskaan valehtele! Varjele mua jäämästä mistään valkoisesta valheesta kiinni!!  

Miten noista pienistä voi kasvaa hyviä ihmisiä? Miten voin sanoa, että iskä tekee asioita väärin. Mitä minä sanon lapselle? Sanoin kyllä, että iskänkään ei saisi valehdella. Sanoin, että aikuiset on joskus hieman tyhmiä. Lapsi kysyi, että onko lapset sitten joskus tyhmiä. Kerron, että lapset eivät tiedä kaikkia asioita (kuten Marikki; otti äidin silkkisen kylpytakin, kun halusi olla prinsessa ja pelastaa Liisan/Mooseksen Niilistä, mutta äiti ei oikein tykäänyt kun tämä kaunis silkkinen kylpytakki kastui.. Marikkia siis luettiin juuri iltasaduksi.), vaan tekevät joskus vähän tyhmiä asioita tietämättömyyttään. Mutta että aikuisten pitäisi jo tietää, koska ovat niin vanhoja.

Miten saan nämä lapset kasvatettua kunnon ihmisiksi?? Ei pelkkä esimerkkinä oleminen taida enää ihan riittää..

Mitä minä teen?

Vaan ihan minä-minä juttua. Leikkauksen jälkeen siis jäin odottelemaan aikoja kuntoutus- ja kipupolille. Menin käymään työterveyslääkärillä ja sittenhän alkoi tapahtumaan. Työterveyslääkäri kyseli minulta, missä menevät lähetteeni. Sanoin etten tiedä. Lääkäripä otti puhelimen ja alkoi oikein soittelurumban.

Kuntoutuspoli= eh, odotamme kipupolikäyntiä ensin, ennenkuin lähete otetaan edes jonoon.

Kipupoli= voi, voi, kun meillä on täällä lääkäri vain kahtena päivänä viikossa ja jono on piiiitkä. Minä olisin päässyt kipupolille vasta vuoden päästä kesällä!! Siis ajatelkaa, vasta ensi vuonna!!

No, tomera lääkäri soitteli tälle kipupolin lääkärille (tai siis hänen yksityisvastaanotoilleen) ja varasi minulle ensimmäisen vapaan ajan, joka oli tällä viikolla. Ja taas lääkäri soitti kutu-polille, nostatti lähetteeni sihteerin pöydälle ja kuntoutustutkimuksen on aloitettu vajaa kaksi viikkoa sitten. Miten hyvää palvelua ja miten asiat saatiinkaan sujumaan! 

Pääsin siis kutu-polin hoiviin, nyt on käyty psykologin testeissä, sos.hoitajalla, kutoutushoitajalla (tai ohjaajalla, mikä se oli) ja vielä on aika lääkärille ja sain myös lähetteen psykiatrille. Masennusta havaittavissa. Minä itse olen esittänyt toiveen päästä a) työkokeiluun, b) ammatinvalintatesteihin, c) uudelleenkoulutukseen. Olen ollut sitä mieltä, että kyllä minä vielä jotain työtä teen. Mutta kukaan ei ole ollut kanssani samaa mieltä. Tämä kipupolin lääkärikin kysyi vain, mitä luulen pystyväni tekemään... 

Kipupolin lääkäri oli aivan ihana! Vaihdettiin hermosärkylääke Lyrica toiseen, sain siitä ilmaisen näytepakkauksen, testataan toimiiko se paremmin. Sain myös Noritrenia. Lääkäri sanoi, että saisin sen avulla nukuttua paremmin. Ei minulla mitään univaikeuksia ole (paitsi kuopuksen takia).  Lääkeselosteesta huomasin, että se on tarkoitettu depression hoitoon. Nostaa se kyllä kipukynnystäkin, että ehkä lääkäri lähinnä sitä tarkoitti. Lääkäri laittoi myös lähetteen kipuepiduraalipuudutuksen laittoon. Onko kellään siitä mitään tietoa? "Kuukle" ei tienny paljon mitään. Vain sen huolestuttavan tiedon, että se auttaa parhaiten, jos se laitetaan muutaman kuukauden sisällä kipujen alkamisesta. Minullahan tätä on ollut jo pitkästi yli vuoden. Se piikki auttaa parhaimmillaan puolikin vuotta. Ehkä pääsen piikille jo ensi viikolla, tai kuitenkin viimeistään kesäkuun alussa.

Rahatilanne näyttää huolestuttavalta. Kesäkuu on "tuloton", koska joudun hakeutumaan työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi siihen asti, että saan sen eläkkeen/kuntoutustuen. Ansiosidonnaista siis siis vasta heinäkuun puolessa välissä, noin, koska päivärahahakemushan täytetään koko kuukaudelta ensin, ennenkuin sen voi lähettää. Vai olenko väärässä, onko kellään parempaa tietoa??? Murkulla on rippijuhlat kesäkuun alussa, joten voi, voi. Mistä hitosta taion kaikki tarjottavat ja vaatteet ja kengät (murkulle) jne. Minä ja pienet varmaankin pärjätään olemassa olevilla vaatteilla ja kengillä, mutta murkku..

Mutta murehdin tuota sitten lähempänä. Vielähän tässä on pari- kolme viikkoa aikaa.

Esikoisen kanssa "mesetimme" eilen. Hän keksi minulle parikin työtä, jota voisin kokeilla. Vähällä opiskelulla tai oppisopimuskoulutuksena. Se nosti mielialaani kummasti. Muutenkin näyttää valoisammalta, kun sain nuo kutu-tutkimukset jo näinkin pian käyntiin. Ihmissuhdesotkut minua nyt ehkä eniten rassaa. Onneksi se uusi lääke auttaa kuitenkin siihen hermosärkyyn. Särkyä ei juuri ole, vain tuo puutuneisuus jalkaterässä.

Pienimmällä on korvatulehdus, pienten isän kanssa on koko ajan jotain kädenvääntöä pienten asioista. Itse kuljen kuntoutustutkimuksissa ja tuntuu, että masennus pääsee taas valloilleen. Onneksi pääsen myös psykologin puheille. Murkku on murkku. Yleisesti ottaen hänen kanssaan on nyt seesteisempää kuin talvella.

Lähden valmistautumaan kipupoli-käyntiin, en voi viedä pieniä mihinkään, joten joudun ottamaan koko revohkan mukaan. Illalla vielä eskariin tutustuminen. Mua rasittaa...

Eipä jouda suremaan. Olo on turtunut. Ei itketä, ei tunnu vielä oikein miltään. Ehkä en ole tajunnut, että se on loppu nyt. Minä en olisi tätä halunnut. En, en, en, en, en, en, en, en!!!!!!!!

5v: Äiti, saanko minä kertoa sulle jotain.

Äiti: Tottakai, mitä nyt?

5v: Saanko minä sanoa, että en tykkää siitä lahjaksi saadusta pyyhkeestä? Kun tämä toinen on parempi.

Äiti: Tietysti saa sanoa. Jos/kun joku ostaa lahjaksi jotain, niin ei voi oikeasti tietää, tykkääkö saaja siitä. Ei sinun tarvitse tästä pyyhkeestä tykätä.

5v: Mutta kaikista iskän ostamista mä tykkään.

Äiti: - - ? ?

5v: Ei iskälle uskalla sanoa jos ei tykkää...

Kuten olen kertonut, minua on kosittu jo viime kesänä ja minä vielä varmistukseksi kosin karkauspäivänä. Naimisiin mentäisiin, mutta kun se tulee niin kalliiksi. Minä siis perun häät ja yhteisen hautapaikan (tää on siis, hei, se yks biisi). Mä menettäisin kaikki tuet ja silleen. Eikä sillä muuten mitään niin väliä olis, mutta kun.

Mutta kun mä juuri viime viikolla vein Kelaan eläkepaperit!!! Juuh, sairauspäivät tulee täyteen ja kun en kerran ole työkykyinen, niin se muuttuu määräaikaiseksi kuntoutustueksi, eli hain sekä sairaseläkettä, että myöskin kansaneläkettä.. Ja tunnen itteni ihan miljoona vuotta vanhaksi.. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun olen laiskotellu kotona (lue: ollu äitiys- vanheimpainlomalla, ja hoitovapaalla) niin eläkkeeni jää tosi surkean pieneksi. Sitten kuitenkin saisin asumistukea ja tällä hetkellä saan lasten lapsilisiin yh-korotuksen, mutta ne lähtisi pois jos/kun naimisiin menisimme. Että voi tää olla prkleen hankalaa.

Eikä siinäkään vielä mitään, mutta juurikin tässä tajusin kun soittelin kipupolille ja kuntoutuspolille, että ei minusta koskaan (lue:  k o s k a a n ) tule työkykyistä... Joku lääkäri mainitsi sivulauseessa asiasta ja minä blondi tajusin sen vasta jälkeenpäin. Kävin siis selkäni leikanneen kirurgin vastaanotolla ja hän oli sitä mieltä, että koko leikkaus oli aivan turha, hän leikkasi selkäni "pitkin hampain". Tiesi, ettei siitä ole hyötyä, kun se ehti olla niin kauan kipeä. Että silleen.

Välillä, kun ei ole niin kovin hyvä hetki, niin minusta tuntuu, että minä olen luisumassa johonkin syvään kuoppaan. Välillä saan jalansijan ja pääsen ylöspäin, mutta sitten taas ote kirpoaa ja valun alas, alas, alas. Alhaalla on pimeää ja synkkää..  Yritän taistella, mutta monesti mielen täyttää ajatus, että mitä väliä millään on. Särkee ja kaikki on niin perseestä. Mikään ei vaan huvita. Käsityötkään. Ja se on silloin vakavaa.  E r i t tä i n   v a k a v a a .

Ja tännekin pitää laittaa toi kirjain-tarkastus päälle, on niin paljo pukannu roskakommenttia että.

Palaan kyllä kertomaan kuinka tähän päädyttiin. Nyt saunan lämmitykseen. Jippii, lapsivapaa viikonloppu ja me kaksi jälleen yhdessä!