Se mieshenkilö, joka epävirallisesti meillä on majaillut, tuli yllättäen joten edellinen kirjoitus jäi kesken. Vielä kun olen talon hitaammalla koneella, tuli kiire "siivota" sivuhistoria.

Sitten mentiin lähes sovussa saunaan... Ja koska tänään olin (taas) päättänyt, että haukkuihin vastaan haukuilla tai ainakin puolustaudun, niin riitahan siitä tuli. Mistä se alkoi, en edes muista. No, sen rahallista panosta tähän huusholliin ei arvosteta, ja plä plä plää. Sen jaksoin hiiltymättä. Mutta sitten se väitti, että olen valehdellut lapsellemme (4v). Siitä hermostuin, koska se ei todellakaan pidä paikkaansa. Se soitti minulle töistä (=kontrolloi) sen kymmenennen kerran ja koska olin juuri laittamassa ruokaa, annoin lapsen vastata. Ja heidän vaihdettuaan muutaman sanan, puhelimeni piippasi ja sammui. Lapsi oli juuri ojentamassa puhelinta minulle ja sanoin, että akku loppuu. Tästä se sitten päätteli, että minä katkaisin puhelun ja VALEHTELIN lapselle, että akku loppui.  

Ja kun puolustauduin, että en todellakaan olisi tehnyt lapselle niin, se suuttui ja lähes kävi käsiksi... Silloin huusin toiselle lapselleni (13v, jonka huone on aivan saunan vieressä, eikä varmasti voinut olla kuulematta), että soita poliisit. Vaikka saldosi on kiinni, niin hätänumeroon voit soittaa. Silloin se lähti. Itse asiassa, lapsi ei soittanut niitä poliiseja, koska hänellä oli radio niin isolla ettei pyyntöäni kuullut. Tai sitten kuuli...

Joka tapauksessa se lähti. Ja nyt minun puolestani viimeisen kerran. Sormuksen se pyysi takaisin ja heitin sen pyykkikoneen taakse. (En katsonut löysikö sen.) Tyhmä minä, olisi pitänyt pyytää siltä takaisin kaikki mitä minä olen sille ostanut. Mutta niitähän ei lasketa..

No, tämä oli tarina tältä illalta. Kaapista ulos tulemiseni tarkoitti sitä, että paljastan teille henkilöllisyyteni. Ennen en ole voinut sitä tehdä. Jaa, miksikö? Se on se häpeä. Minä olen hävennyt tätä elämääni. Tähän asti olen luullut olevani syyllinen. Olen luullut, että vika/syy on minussa. Mutta ei se niin ollutkaan. Näistä en jaksaisi kauheasti enää kirjoittaa, olen kirjoittanut niitä edelliseen blogiini. Mutta sen kirjoittaminen oli pakko lopettaa, koska  se löysi sen. "Oikeassa elämässä" olen tämmöinen. Vai kumpiko näistä on minun oikea elämäni???  

Mikä minut sitten sai tulemaan ulos täältä (lanka-)kaapista??? No, se kun olen hakenut apua jo monta vuotta, eri paikoista, ja nyt sitä apua löysin. Vihdoin löysin netissä surffatessani oikean paikan meille. Ensin tuli vastaan muistaakseni Kodin Kuvalehdestä tuki.net ja sinne kun kirjoitin hädästäni, niin minua kehoitettiin ottamaan yhteyttä Vaasan ensi- ja turvakotiin. Ja Vaasan sen takia, että se on meitä lähin. Ja voin kertoa, että se on ollut ainakin minulle se paras paikka. Ainakin tähän mennessä. Minähän hain apua nimenomaan miehelle, joka on väkivaltainen. Mutta ainakin näin kahden käyntikerran jälkeen huomasin/tajusin, että minä tarvitsen sitä apua itsekin. En niin kuin se sanoo, vaan ihan uhrin osassa olemiseen.

Yksi syy tämän blogin perustamiseen on muiden auttaminen. Että muutkin väkivallan uhrit löytäisivät apua. Vaikka tänä päivänä netin kautta löytyy vaikka mitä, niin minä en ainakaan monen vuoden etsimisellä löytänyt apua ajoissa. Jollain keskustelupalstalla "huusin apua" jo muutama vuosi sitten (se oli silloin, kun olin juuri tajunnut että tämä on henkistä väkivaltaa), mutta silloin en löytänyt kuin tämän, "Päänavaus selviytymiseen. Väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirja" . Tämän lukeminen avasi silmäni. Mutta silti en löytänyt konkreettista apua meille.

Varsinkin, kun useimmat minulle vastanneet olivat sitä mieltä, että "jätä se sika/paskiainen". Kun eihän se mene niin. Suurin osa elämästämme on ihan "hyvää". Silloin tuntuu niin. Oikeastihan se ei ole niin, mutta kun sitä haluaa uskoa parempaan huomiseen ja parempaan tulevaisuuteen. Minäkin halusin uskoa, että me vietämme vanhuutemme yhdessä. Seuraamme tulevien lastenlasten kasvua, niitä liikaa lellien jne. Niin kuin normaalit isovanhemmat tekevät. Nyt olen jo tajunnut, että minä saan ihan yksin olla se vahva vanhempi ja vahva isovanhempi, jota nuo lapset ja tulevat lapsenlapset tarvitsevat.

Tämä voi olla sekavaa selitystä, mutta ei se mitään. Jatkan kun pystyn ja ajatus kulkee paremmin. Jos joku tunnistaa/luulee tunnistavansa minut, niin ei se mitään. Minulle saa tulla tästä asiasta puhumaan, koska

Lähes jokainen suomalainen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa havaitsemaan väkivaltaa. Kokemus väkivallasta liittyy usein läheisimpiin ihmissuhteisiin. Väkivalta koskettaa vuosittain tuhansia suomalaisia perheitä. 90 % väkivaltatapauksista tekijä on mies ja kohde nainen. Arviolta 30-40 % väkivaltatilanteista puolison pahoinpitelyyn liittyy myös lasten pahoinpitely. Eniten perheväkivallasta kärsivät lapset. Pahimmillaan väkivalta on fyysistä ja henkistä vallankäyttöä ja perheen turvallisuuden laiminlyöntiä. Väkivaltatilanne voi aiheuttaa näkijälleen ja kohteelleen samankaltaisen traumaattisen kokemuksen. Väkivalta on aina väärin. Se on myös rikos, johon on syytä hakea apua ja jonka tekijälle on oikeus vaatia rangaistusta. Väkivallan tekijällekin on tarjolla apua. Kun käsitellään väkivaltaan johtanutta tapahtumaketjua ammattilaisen kanssa kahden kesken tai ryhmässä, henkilö voi löytää omat toistuvat käyttäytymiskuvionsa ja ne risteystilanteet jolloin olisi toisin toimimalla voinut välttää pahoinpitelyn.

Väkivaltaa kokeneen on aina hyvä muistaa, että kenelläkään ei ole missään tilanteessa oikeutta käyttäytyä väkivaltaisesti toista kohtaan. Apua on saatavilla eikä tilanteesta tarvitse selvitä yksin. Väkivallan uhriksi joutumista ei ole syytä hävetä, vaikka se kulttuurissamme ehkä tuntuukin luontevalta. Väkivaltaan turvautuminen on tekijän häpeä.

 

Mitä hittoa, nuo rivit hyppii miten tahansa ja kun yritä muokata, niin mun kirjoitukset täältä lopusta katoavat, mur! Mutta siis, tuo kirjoitus oli kopioitu täältä. 

Niin, siis saa tulla juttelemaan tästä, jos haluaa, mutta ei mitenkään ole pakko! Voi olla niinkuin ei ikinä olisi tästä kuullutkaan.

Nyt toivotankin minulle ja kaikille muille väkivallan uhreille parempaa huomista! Mottoni on ollut, että kaikella on tarkoitus, mutta aina en nykyään ihan jaksa uskoa, että miksi juuri minun täytyi kokea tämä helvetti... Ehkä se sitten joskus selviää!?!?!

Ja PS. älkää kiltit ihmiset kommentoiko tätä blogia sinne mun toisiin blogeihin!!!! Kiitos! Ja ihan vain sen takia, että se seuraa niitä molempia! Tämän yritän pitää salassa.