Minulta jo kyseltiin, onko kaikki hyvin, kun en ollut tänne ehtinyt kirjoittamaan. Kyllä, kyllä!
Sunnuntaina vihdoin sain ne lattiat sitten pestyä, kun olin yksin kotona. Sitten kiirehdin mehiläishommiin. Nyt olemme (huom. oleMME) tyhjentäneet pesiä niin, että olemme ottaneet pesistä pois viimeisetkin hunajan rippeet ja olemme antaneet tilalle sokerilientä. Myös eilinen ilta meni niissä hommissa. Mutta tämä työ on vasta alkutekijöissä. Menee varmaan ensi viikkoon, ennen kuin kaikki hunajat on vaihdettu sokeriin ja hunajat lingottu. Sitten voi jo huokaista helpotuksesta sen asian suhteen.
Sen kanssa välit ovat "asialliset". Se kyllä kyselee, lähdettäiskö reissuun johonkin, vaikka asuntovaunulla tai hotellilomalle tai johonkin huvipuistoon tai hunajayhtymälle jne.  Ja kun minä jo monta vuotta olen sanonut, että voitais mennä yhdessä johonkin lyhyelle lomalle (pe-su), mutta ei. Kun ei ole ollut koskaan aikaa!!!
Nyt sitä aikaa on löytynyt jostakin ihan kummasti.
Arvatkaas, kiinnostaako minua nyt.
Sunnuntaina se piruili mun lauantai-illasta, mutta ei tuonu lapsia heti aamulla kotiin! Hetken päästä jo kovasti odotteli heille kahville...
Sen mielialat vaihtelevat tosi rajusti. Välillä on kuin päivänpaiste imartelemassa minua, seuraavassa hetkessä ihan silmittömän raivon vallassa. Tietysti vain, jos minä sanon/teen jotain väärin. Mutta näinhän se on ennenkin ollut. Paitsi, että kyllä se yrittää hillitä itseään paremmin. Minua vaan ei enää jaksa innostaa. En jaksa enää uskoa muuttumisen. En jaksa uskoa siihen parempaan huomiseen.
Miten minä saisin sen uskomaan? Vai odottelenko vielä siihen saakka, että mehiläiset on laitettu talviteloille? Mutta miten sitten selittää silleen aikuismaisesti (että kiitos kovasti avusta, mutta turha enää on yrittää??)? Niin, ettei siitä kehkeydy mitään kauheaa riitaa?
Tunnen itseni kyllä "roistoksi" tai vähintäänkin hyväksikäyttäjäksi...

Lauantai-iltaan palatakseni. Kysyin silloin lapseltani 21v, että lähteekö hän seuraksi johonkin ravintolaan. Yllätys, yllätys, lupasi lähteä!! Ja olla vielä kuskinakin! Mutta kun pääsimme sinne ravintolan ovelle, niin ikäraja olikin 24v!! (Ikinä kuullukaan..) No, mun oli sitten aivan pakko hipsiä (hiipiä salaa, pujahtaa, ryömiä) siihen oven suuhun baaritiskille, kun muutakaan en uskaltanut. Hetimmiten bongasin sitten sen tumman Miehen sieltä baaritiskiltä...
Ja niinkuin kerroin, ilta meni jutellessa (itse asiassa minä taisin pitää melkoisen ristikuulustelun hänen luonteestaan ym *nolostuu*)
Ilmeni kaiken lisäksi, että tämä komistus on asunut pienenä samassa pikkiriikkisessä kylässä kuin minä!! Ja meillä on yhteisiä tuttuja...
Lauantain jälkeen olemme soitelleet vähän ja viestitelleet myös.
En tiedä, kun minusta alkoi tuntumaan nyt siltä, että hän varmasti valehtelee. Varmaan sillon muija ja muksut jossain ja se vaan kerää haaremia ja ja ja. Ettei oikeesti tuollaista voi olla vapaalla jalalla?
Ehkä tapaamme ensi kuun aikana. Ehkä ei. Toisaalta tuntuu, että tuo Mies on juuri sellainen minkä haluan(!?!?!), mutta, mutta. En tiedä mikä mättää. Ei silti, ei meille kummempaa suhdetta pääsisi syntymäänkään kovin helposti, meillon välimatkaa  yli 300km.

Odotin (sateenvarjo auki), että enemmän olisi tullut paskaa niskaan, mutta ei yhtään? Vai oliko se sellaista sanatonta paheksuntaa? Vähänlaisesti on tullut kommenttia?