Olen aina sanonut, että en kadu tekemisiäni. Teen elämässäni päätöksiä sen mukaan, mikä silloin on minun mielestäni oikein. Tai järkevintä. Tai viisainta. 
Enpä sitten jälkeen päin jossittele tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni.
Ajattelen myös, että kaikella on tarkoitus. Joskus se selviää vasta myöhemmin.

Mutta nyt täytyy myöntää, että olen miettinyt paljon elämääni sen kanssa. Jos en olisi tavannut sitä. Jos en olisi alkanut seurustelemaan sen kanssa... Mitä tekisin nyt? Olisinko onnellisempi? Olisiko elämäni jotenkin helpompaa?
Ainakaan minulla ei olisi kahta ihanaa pienokaista... Mutta olisiko heidän ollut parempi olla syntymättä?
Miten he selviävät, kun isän puolen suku käyttäytyy väkivaltaisesti? Minkälaisen mallin he saavat elämälleen?
Miten jaksan kasvattaa heidät kunnioittamaan toisia? Miten osaan??

Mihin hittoon minä tarvitsen tätäkin kokemusta?? Tullakseni jotenkin paremmaksi ihmiseksi?

Tuntuu pahalta edes ajatella, ettei noita suloisia riiviöitä olisi...