Että miksi odotin saavani paskaa niskaan.
Olenko liian hätäinen? Siis katsellessani miehiä sillä silmällä?
Pitäisikö minun viettää jokin suruaika ensin? Olen mielestäni päässyt henkisesti siitä irti ja eroon. En yhtään kaipaa sitä takaisin. Kuinka näin äkkiä mieli voikaan muuttua?
Paljon olen ajatellut sitä Avokissa esitettyä kysymystä.
Mitä MINÄ haluan elämältäni..
(Se on syyttänyt minua siitäkin, että ajattelen vain itseäni. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin en kyllä oikeasti ole ajatellut vain itseäni.) Oli ensin vaikeaa ajatella, mitä minä oikein haluan. Siis todella vaikeaa..
Haluaisin, ei kun haluan
-turvallisen elämän, elämän ilman koko aikaista pelkäämistä
-haluan rinnalleni myös Miehen*, jonka olkapäähän voi nojata. Jolta saan tarvitessani tukea. Jonka olkapäätä vasten voin vaikka itkeä. Pelkäämättä hänen reaktiotaan.
-haluan tasavertaisen suhteen.
-haluan Miehen, jota voin kunnioittaa.
Ja olisihan se plussaa, jos Mies tekisi myös kotitöitä...

* en tarkoita välttämättä tätä nimenomaista Miestä, jonka olen tavannut, koska en tunne häntä vielä juurikaan. Vaan yleensä.

Saanko kertoa tästä Miehestä vielä? Ei se mitään, kerron kuitenkin!
Valitettavasti lapseton, eikä osaa tanssia. Siinä ne miinukset.
Kuopus heräsi iltapäivä-uniltaan, plussat siis joskus toiste :D