Mielialat vaihtelevat toiveikkaasta masennukseen. Iltapäivällä iski taas masennus päälle. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Mikään ei onnistu, eikä mistään tule mitään. Istuisin vain ja huokailisin, jos ei olisi lapsia. Niiden kanssa on vain pakko jaksaa. Ei, en ole saanut apua mistään. En ole edes saanut aikaiseksi kysyä. Nyt menen taas vaan päivän kerrallaan.
Huomenna on viimeinen vauvauinti ja pienimmät menevät isälleen. Päivällä vai vasta illemmalla, en tiedä. Ensin riemuitsin ajatuksesta olla yksin (13v:n kanssa), mutta nyt sekään ei tunnu miltään. Suunnittelin kovasti lähteväni johonkin, mutta mihinkä. Ja yksin.. Päätin, että lenkille ainakin menen. Tänään kävin pienten kanssa kävelyllä pitkästä aikaa. Se masis iski kun palasimme kotiin. En ikävöi sitä yhtään, mutta kieltämättä muistot kirveltävät. Toisaalta tuntuu pahalta, ettei se tulekaan töistä tänne. Tiedän, ettemme pysty yhdessä elämään, mutta silti. En ole ottamassa sitä takaisin, ei pelkoa. En minä osaa selittää miltä minusta tuntuu. Muuta kuin pahalta...
Koska tämä menee ohi?