Huomenna on yhteinen aika lastenvalvojalle elatusavun sopimiseksi. Miten saan pidettyä pääni vaatimuksissani. Siitä ei ole kuulunut mitään nyt eilisen jälkeen. Pelkään, niin pelkään jotain. Se on keksinyt jotakin pahaa pääni menoksi... Sitähän se uhosi kun en suostunut siihen mitä se olisi ollut valmis maksamaan. Se summa olisi ollut puolet vähemmän, mitä se tulojen mukaan pystyisi maksamaan. Aikoo vaatia minua maksamaan kaikesta siitä mitä se on tänne tehnyt. Huoh.

Tänään lisäsin muutamaan pesään laatikot. Huomisen aikana pitäisi ehtiä kiertää loput tarhat. Nyt ei se homma kiinnostaisi pätkääkään. Alakulooni on toinenkin syy kuin tämä oma tilanteeni. Kuulin, että veljenpoikani käyttää huumeita. Olen kyllä jo ajat sitten päättänyt etten turhaan murehdi veljeni ja lastensa asioita, koska en niille mitään voi. Mutta kuitenkin se murehduttaa. Kuulin muutakin huolestuttavaa siitä pojasta. Ennen pitkää se kyllä päätyy linnaan, jos ei tapata itseään... Tämäkin vielä.

Tänään olen miettinyt ihmisiä, jotka ovat ikänsä yhdessä saman puolison kanssa. Onko heillä käynyt hyvä tuuri, että tulevat toimeen keskenään, ovat tasaveroisia vai kärsivätkö he hampaat irvessä? Miksi minä en pystynyt siihen? Olisiko minun pitänyt aikanaan yrittää enemmän? Kun silloin joskus kauan sitten erosin ensimmäisestä miehestäni, jouduimme käymään papin puheilla, sovittelemassa. (Ajatelkaa miten helppoa on päästä naimisiin, mutta eroaminen oli monimutkaista, sovittelut ja harkinta-aika. Eikö naimisiin mennessä pitäisi vaatia vähintään vuoden harkinta-aika???) Muistan vieläkin sen papin sanat. Hänen ei missään tapauksessa pitäisi kehoittaa ketään eroamaan, mutta niin hän joutui nyt sanomaan!!

Olisiko se mies muuttunut, jos olisimme saaneet jostain apua?? Järki sanoo ettei, mutta nyt en kulje järjellä. Mites se toinen liitto? Mies ei ollut väkivaltainen, välinpitämätön vain. Ja kulki alusta asti vieraissa ja kehuskeli sillä. Kehuskeli, että osaa tehdä sen niin, ettei jää kiinni. Nauroi päin naamaani, etten pysty todistamaan mitään! Kulki reissuhommissa, petti tuolla maailmalla. Sitten mittani tuli täyteen, kun teki sen tällä pikkukylällä. Vieläkin ärsyttää ne naiset, jotka tiedän sen kanssa muhineen. Olisiko minun vain pitänyt sulkea silmäni ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?? Elää omaa elämää rakastajan/-jien kanssa? Yhteistä sänkyelämäähän meillä ei ollut lopussa enää reiluun vuoteen... Vai olisiko pitänyt yrittää enemmän? Hakea silloinkin apua jostain? Yritin jotain avioliittoleiriä tms, mutta mies ei suostunut.. Olisiko pitänyt yrittää vielä enemmän??? Erotessamme, ositusta tehdessä ilmeni että se oli pimittänyt minulta rahaa. Sillä oli oma yritys, joten palkasta oli helppo ottaa päältä. Sen yhtiökumppani paljasti sen. Ja paljon muuta. En jaksanut niistä tapella, vuosi tapeltiin tästä talosta, rahoista ym. Mentiin oikein pesänjakajalle asti. Sen kävi huonosti. Jouduin maksamaan sille alle 30.000mk. Mulle jäi talo ja irtaimisto. Ja tietysti asuntolaina. Sen asianajaja+pesänjakaja kulut oli lähemmäs 40.000mk. Jos ei ylikin. Häh häh hää!!! Kyllä sitä ehkä hieman harmitti, kun erotessamme esitin, että maksan sille 100.000mk ja pidän talon+velan. Se ei suostunu siihen.

Taas helpotti. Mutta miten pärjään huomenna... Selkä on tosi huonossa kunnossa ja tunnen kuinka niska jäykistyy ja pääkipu hiipii kimppuuni. Olen myös tosi väsynyt. Kuopus on nukkunut huonosti. Yhtenä oikein kuumana yönä otin sen rinnalle (ei huolinut vettä), kun oletin että janohan pienellä on. Ja nyt vaatii sitten viereen pääsyä joka yö. Huoh. Minä tyhmä nautin "omasta ajasta" öisin, kun lapset nukkuu. Hipsin ympäri taloa, lueskelen ja roikun netissä. Voisi olla viisainta mennä ajoissa nukkumaan. Niin aion nyt tehdäkin. Paikat ojennukseen ja pesukoneet yöksi päälle (yösähkö nääs, olen pirun taloudellinen :D  Mainos!).

Pitäkää peukkuja huomisen suhteen! Ja ensi yön nukkumisten.. Kuopukselle kyllä sanoin, että nyt nukutaan heräämättä/huutamatta aamuun asti. Ei vaan taida auttaa.