Ekaksi ja lyhyesti: Murkun kanssa on mennyt sen karkailu-episodin jälkeen oikein hienosti. En tiedä mitä lapsi sillä testasi, eikä lapsi itsekään osaa sitä tietenkään sanoa. Terapia on nyt loppu, mutta tälle samalle psykologille on mahdollisuus mennä, jos on tarvetta. Murkun mielestä ei ole, enkä minäkään lasta sinne väkisin vie, jos kotona pärjätään. Hirmuisia raivareita ei ole, Murkun huoneen ovikin on saanut olla joulun jälkeen paikoillaan ;)

Kommentoijille lyhyesti: Minulla ei ole enää vaihtoehtoja, jos siis näitä raivareita tai karkaamisia tulee vielä, niin otan sossuun yhteyttä ja lapsi on sijoitettava pois kotoa. Kamalaa, mutta pakollista. Koko perhe-elämä kärsii Murkun toilailuista ja pienimmät ovat hätää kärsimässä. Murkulla kun on raivotessaan tavoitteena saada pienet heräämään, jos ovat nukkumassa. Nyt tämä kotielämä on sellaista, kuin olen aina toivonut. Arki rullaa tavallisesti ja voi kuinka minäkin nautin siitä! Ette tiedä, normaalia elämää elävät, kuinka se tylsä arki on jotain aivan ruhtinaallista! Nauttikaa siitä! Ja rakastakaa toisianne, se on tärkeää.  Toisaalta, vieläkin minulla on pieni pelko, että tämä tilanne ei ole pysyvää. Että jonakin päivänä taas tapahtuu jotain pahaa tai kamalaa, eihän minulla voi mennä näin hyvin??

Keskuudessamme on kavaltaja, petturi. Oikeasti. Joku, joka vuotaa asioitani/-mme sille paskapää exälle. Olin tiistaina siellä neurokirurgilla, torstaina minulle soitetttiin, että leikkaus on JO ensi maanantaina (eikä puolen vuoden päästä, noin). Se sai asiasta tietää ja aikoi soittaa lastenvalvojalle kysyäkseen, onko sillä oikeus vaatia pieniä itselleen pariksi viikoksi. Tai joksikin epämääräiseksi ajaksi. Minä soitin sille kysyäkseni, ottaako se pienet seuraavalla viikolla, kun rakastus on iltavuorossa. Se rupes vänkäämään pieniä itselleen jo ensi viikoksi. Helpointa tämä minulle on, että asia meni näin. Pienet on siis sillä kaksi viikkoa, tulevat toki minua katsomaan sairaalaan rakastuksen kanssa ja tulevat joksikin aikaa (yöksi) ensi viikonloppuna kotiin. Minulle helpointa sillä aikaa kun pienet ovat poissa ja saan toipua rauhassa, mutta kun minä tiedän mikä helvetti on edessä kun pienet tulevat kotiin. Huh. Pienin ei nuku öitään vaaan huutaa apua ja aitiä ja isosiskoaan. Kuten viimeksi kävi, kun pienet oli sen luona viikonlopun. Menee viikko, ennen kuin saan pienimmän nukkumaan edes jotenkuten omassa sängyssä, muutama yö nukutaan paremmin, kunnes pienet on taas sillä. Ja kun pienet on pitemmän ajan sillä, niin rytmit on menny ihan sekaisin (lapsi 5v: mä saan valvoa niin myöhään ku haluan!! Ja valvon joskus kauemmin ku iskä! Ja iskän luonapa on joka päivä karkkipäivä..) Nuorimmaista syrjitään, hän ei ole mitään. Kuinka minun on paha ja vaikea olla tuon nuorimmaisen takia. Kun tiedän, ettei hän ole oikein onnellinen sen luona. Välillä nuorin sanoo, ettei tahdo mennä isälleen. Teenkö minä väärin lapselle, kun iloisena sanon joka toinen viikko, etä voi kun kivaa, että PÄÄSETTE iskän luo viikonlopuksi...

Mutta nyt tunnustan, että se leikkaus jännittää. Ja on jo kamala ikävä lapsia.. Murkkuhan on kotona koko ajan, mutta pienet... Enkä oikein tiedä jännitänkö leikkausta, vai sitä miten kaikki asiat sujuvat. Pienet lähinnä huolestuttaa. Tämä nyt on taas sekavaa sepustusta, mutta päätäkin särkee jo vissiin kolmatta päivää. Tai neljättä. Tai jotain.  

Vaihdoin nyt kuitenkin pohjan tähänkin blogiin. Kiitos Tuuliviirin Marinellalle. En nyt sitten saa tuota Tuuliviirin nappia tänne siirrettyä. Yritän ensi kerralla, jos vain muistan ;)